Haluaisin kertoa teille Jumalan voidellusta palvelijasta, joka vihasi syntiä rajummin kuin vain harvat. Hän vihasi pahaa niin kiihkeästi, niin sydämestään, että oli valmis tappamaan kaikki väärintekijät. Minä puhun Saulista, Israelin ensimmäisestä kuninkaasta! Kukaan Vanhan testamentin henkilö ei ilmaissut suurempaa vihaa syntiä kohtaan kuin Saul.

Filistealaiset hyökkäsivät Israeliin ehkä koetellakseen heidän vastavoidellun kuninkaansa päättäväisyyttä. He tulivat Israeliin kolmena erillisenä komppaniana, hyökkäsivät kolmelta eri sivustalta. Pelkuruus levisi Israelin sotilaiden keskuuteen ja he alkoivat paeta luoliin, onkaloihin ja kallioille piileskelläkseen viholliselta. Saulille jäi vain kuusisataa taistelijaa. Ja he olivat pahasti alakynnessä ja surkeasti aseistettuja: "Niinpä ei taistelupäivänä ollut yhtään miekkaa eikä keihästä kenelläkään siitä väestä, joka oli Saulin ja Joonatanin kanssa; ainoastaan Saulilla ja hänen pojallansa Joonatanilla oli [aseita]" (1.Sam. 13:22.)

Saul istui surkeine armeijoineen puiden alla ja mietti, mitä tehdä. Mutta sillä aikaa Joonatan ja hänen aseenkantajansa livahtivat leiristä tekemään omaa sotasuunnitelmaansa. Saulin nuori poika oli hurskas mies, täynnä uskoa. Hän sanoi apulaiselleen: "... ei mikään estä Herraa antamasta voittoa harvojen kautta yhtä hyvin kuin monien." (14:6.)

Kahden he hiipivät salaa paikkaan lähelle Mikmasta, ja sieltä he näkivät filistealaisten vartioston harjanteella heidän yläpuolellaan. Jonatan nousi, ilmaisi itsensä sotilaille ja he kehottivat häntä tulemaan esiin. Jotenkin hän ja hänen aseenkantajansa kapusivat ylös jyrkkää kallioseinämää ja yllättivät vihollisen sotilaat. Melkein heti he surmasivat kaksikymmentä filistealaista!

Kun taistelu oli päättynyt, muut filistealaissotilaat joutuivat pakokauhun valtaan. Ilmeisesti taistelukentältä johti vain kapea sola poispäin, ja sotilaat jumiuttivat sen. Raamattu sanoo, että he pelkäsivät ja vapisivat ja rupesivat jopa taistelemaan toisiaan vastaan: "Silloin syntyi kauhu... koko sotaväessä... huomasivat lauman hajoavan ja menevän sinne tänne." (jakeet 15,16.)

Eräs Saulin tähystäjistä kuuli metelin. Katsoessaan alas laaksoon hän näki kahden miehen ajavan filistealaiset pakoon. Hän huusi Saulille, joka tuli myös katsomaan tapausta. Saul ei pystynyt erottamaan, keitä nämä kaksi sotilasta olivat. Siksi hän käski upseerejaan: "Katsokaa, ketkä meistä puuttuvat." Otettiin luku, ja eräs sotilas tuli ilmoittamaan Saulille: "Joonatan ja hänen aseenkantajansa ovat poissa!"

Kun Saul sen kuuli, hän liittyi armeijoineen taisteluun. Äkkiä kaikki karanneet israelilaissotilaat tulivat esiin luolistaan, kivenkoloistaan ja muista kätköpaikoistaan. Ja kaikki ryhtyivät karkoittamaan filistealaisia!

Taistelun kuumuudessa Saul kuitenkin antoi pikakäskyn: Hän sanoi sotilailleen: "Kirottu olkoon se mies, joka syö mitään ennen iltaa, ja ennen kuin minä olen kostanut vihollisilleni." (jae 24.) Hän käski: "Kukaan ei saa pysähtyä syömään, ennen kuin tämä taistelu on päättynyt!" Se oli typerä ilmoitus.

Jonatan ei tietenkään ollut kuullut käskyä. Ja kun hän taisteli metsässä, hän tuli puiden luo, joista oli pudonnut hunajaa maahan. Hän ojensi sauvansa ja pisti sen kärjen kennokakkuun ja vei kätensä suuhunsa. Heti hänen silmänsä kirkastuivat ja hän sai tarmoa taisteluun.

Saman iltana taistelun jälkeen nääntynyt väki villiintyi. He teurastivat lampaita ja härkiä paljaan maan päällä ja ahmivat lihaa verinensä. Molemmat nämä teot olivat vastoin lakia. Joku näki sen ja ilmoitti siitä Saulille, ja kuningas oli kauhuissaan. Hän tiesi, että laki vaati eläinten tappamista jossain muualla kuin maan pintaa vasten ja niiden veren vuodattamista. Äkkiä hänet täytti suuttumus ja raivo. Hän komensi kaikki ympärilleen ja ärjyi: "Te olette menetelleet uskottomasti; vierittäkää nyt tänne minun eteeni suuri kivi." (jae 33.)

Saul tarkoitti: "Jumala on suuttunut! Te olette suututtaneet Hänet! Tämä on törkeä, häikäilemätön synti. Nopeasti - ei ole aikaa hukattavana! Tuokaa minulle suuri kivi. Ja tuokaa jokainen teistä omaa karjaanne ja teruastakaa ne kivellä. Vuodattakaa veri eläimistä, älkääkä syökö mitään lihaa, jossa veri vielä on. Tehkää se oikein!"

Voin nähdä tapauksen silmissäni: Saulin seisomassa vihaisena pystyttämänsä alttarin luona ja israelilaiset tulemassa eteenpäin häpeillen ja vaisuina. Hän pudistaa päätään ja sanoo sotapäälliköilleen: "Miten he voivat tehdä tämän? Ovatko he tosiaan niin typeriä? En voi sallia Jumalan vihan lankeavan tämän kansan päälle. Tämä on tehtävä oikein." Hän oli raivoissaan.

Sinä iltana sotilaat olivat uupuneita ja taistelusta kauhistuneita. He halusivat mennä kotiin. Mutta he eivät olleet tehneet lopullisesti selvää filistealaisista. He olivat saavuttaneet vain osavoiton. Siksi Saul käski heitä palaamaan taisteluun ja ajamaan filistealaisia takaa koko yön. Hän sanoi: "Tänä yönä me emme nuku. Me taistelemme, kunnes olen kostanut vihollisilleni!"

Mutta pappi ehdotti: "Kysytään ensin Herralta neuvoa." Raamattu sanoo: "Ja Saul kysyi Jumalalta: 'Lähdenkö minä filistealaisten jälkeen? Annatko sinä heidät Israelin käsiin?' Mutta hän ei vastannut hänelle sinä päivänä." (jae 37.)

Vielä kerran Saulin viha syntiä kohtaan syttyi. Hän raivosi: "Jumala ei puhu, koska Hän on vihainen meille! Joku on tehnyt syntiä - ja minä aion ottaa selvää, kuka se on. Minä en salli syntiä Jumalan kansan keskuudessa. Riviin joka mies - Israel toiselle puolelle, minun poikani ja minä toiselle."

Raamattu kertoo, että he heittivät arpaa, ja arpa lankesi Saulille ja Joonatanille. "Niin arpa osui Joonataniin ja Sauliin..." (jae 41.) Kuningas ja hänen poikansa oli otettu erilleen. Niin Saul kääntyi Joonatanin puoleen ja sanoi: "Sinä se siis olet!" "Ilmaise minulle, mitä olet tehnyt..." (jae 43.) "Mitä sinä teit, Joonatan? Miten sinä teit syntiä?"

Saul oli jo ilmoittanut kansalle: "Jumala minua auttakoon, mutta vaikka syyllinen olisi minun oma poikani, hän on kuoleva!" Minä kysyn sinulta - onko se oikeaa raivoa syntiä vastaan? Joonatan katsoi isäänsä epäuskoisena ja kysyi: "Tarkoitatko, että haluat tappaa minut, koska maistoin vähän hunajaa?" Mutta Saul oli taipumaton. Hän seisoi vahvana synnin vihassaan ja huusi: "... sinun on kuolemalla kuoltava, Joonatan." (jae 44.) Hän käski sotapäälliköidensä viedä Joonatan pois ja tappaa hänet. Mutta sotilaat astuivat esiin ja pelastivat nuorukaisen.

Rakkaat ystävät, tässä on kuva voidellusta Jumalan palvelijasta, joka ilmaisee ehdottoman vihan syntiä kohtaan. Mutta tässä on jotain traagisen väärää! Saul nimittäin vihasi seurakuntaan pesiytyvää syntiä. Ja hän vihasi perheensä tekemää syntiä. Ja silti hän harjoitti hirveää syntiä omassa sydämessään. Hän vihasi vain muiden syntejä!

Saulin olisi pitänyt katua omia syntejään. Hän oli juuri kohdannut profeetta Samuelin, joka oli paljastanut hänen synnillisyytensä. Profeetta oli moittinut häntä tyhmyydestä, tottelemattomuudesta, kärsimättömyydestä ja kapinallisuudesta. Tässä vaiheessa Saulin olisi pitänyt sanoa: "Jos joku tarvitsee tuomiota, niin se olen minä!" Mutta hän raivosi yhä Jumalan pyhyyden puolesta - ja kansan vanhurskaudettomuutta vastaan.

Haluaisin selittää teille, mikä on erityisesti Amerikassa tänä päivänä leviävän "valtakunnan herruuden" evankeliumin takana. Näiden "ennallistamisten" - Vanhan testamentin lakeihin palaamista haluavien - oppien takana oleva käyttövoima on suunnaton viha amerikkalaisten syntejä kohtaan! Ennallistajien keskeiset johtajat sanovat, että amerikkalainen yhteiskunta on mätä, rappeutunut, hallitsematon - ja että ainoa keino palata takaisin terveeseen yhteiskuntaan on lain noudattaminen. He haluavat kirjaimellisesti tuoda takaisin Mooseksen käskyt: "Kivittäkää abortintekijät. Ja kivittäkää jokainen tyttö, jolle on tehty abortti. Tehkää kuten muslimit tekevät - katkaiskaa kädet niiltä, jotka varastavat. Neljäkymmentä raipaniskua avionrikkojien paljaaseen selkään. Kuolema huumekauppiaille ja raiskaajille. Ei armoa - ei myötätuntoa lainrikkojille!"

Siinä vasta on raivoa syntiä vastaan. Mutta tietenkään kukaan ei edes hiiskahda rangaistuksista hänen omia, henkilökohtaisia syntejään vastaan!

Eräs ennallistajien tärkeimmistä kirjoittajista nosti vastalauseen profetioille, joista kirjoitin kirjassani: Set the Trumpet to Thy Mouth (Puhalla pasuunaan). Hän kirjoitti minulle siitä monta kostonhimoista kirjettä. Kun luin niitä, minun oli vaikea uskoa, että hän on kristitty.

Tämä mies kirjoittaa kirjan toisensa jälkeen, joissa hän raivoaa amerikkalaisten syntejä vastaan - ja silti hän itse juo ja polttaa! Hän sanoo kantavansa taakkaa "nyky-yhteiskunnan puhdistumisesta" - mutta hän ei edes puhdista itseään omista synnillisistä tavoistaan.

Minä nimitän sitä Saulin syndroomaksi. Sille on tyypillistä viha yhteiskunnan syntejä, seurakunnan syntejä, muiden syntejä kohtaan - mutta ei minkäänlaista murhetta omista synneistä!

---

Kaikkien hurskaimmatkin meistä vihaavat helposti
muiden syntejä, vaikka ovat sokeita omilleen.

---

Daavid oli Jumalan mies, joka vihasi syntiä koko olemuksellaan. Hän sanoi: "... minä vihaan kaikkia valheen teitä." (Ps. 119:104.) "Te, jotka Herraa rakastatte, vihatkaa pahaa..." (Ps. 97:10.) Mutta silti tämä sama mies teki aviorikoksen Batseban kanssa. Ja hän lähetti naisen aviomiehen kuolemaan taistelussa.

Raamattu sanoo, että Batseba "piti... puolisolleen valittajaiset." (2.Sam. 11:26). Ajatelkaa, millaista tuskaa ja syyllisyyttä tämän naisparan on täytynyt kantaa. Hän oli pettänyt miehensä, ja nyt tämä oli kuollut. En usko, että hänellä oli aavistustakaan siitä, että hänen salainen rakastajansa, Daavid, oli juonitellut hänen miehensä kuoleman.

Daavidin synti "oli paha Herran silmissä" (jae 27). Hän oli vietellyt Batseban, suunnitellut tämän miehen kuoleman ja petti sitten naisen toimimalla, kuin tekisi juuri niin kuin pitikin (siis meni hänen kanssaan naimisiin sen jälkeen, kun oli tehnyt hänet raskaaksi). Siksi Jumala lähetti profeetta Naatanin Daavidin luo puhumaan kuninkaan synnistä kymmenen kuukautta tämän jutun jälkeen (ks. 2.Sam. 12).

Naatan tuli Daavidin hoviin väittäen edustavansa köyhää miestä, jota oli kohdeltu hirvittävän kaltoin. Hän kertoi kuninkaalle: "Tässä valtakunnassa on mies, joka on hyvin rikas. Hänen luokseen tuli käymään ystävä. Ystävä oli nälkäinen matkansa jälkeen ja tarvitsi jotain syötävää. Tällä rikkaalla miehellä oli paljon lampaita. Hänen köyhällä naapurillaan sitä vastoin oli vain yksi pieni karitsa. Ja se oli perheen lemmikki. Tuo pieni karitsa söi ja joi perheen kanssa. He rakastivat sitä. Mutta rikas ei lähettänytkän palvelijoitaan hakemaan yhtä hänen omista lampaistaan, vaan meni ja varasti naapurinsa pienen lemmikkikaritsan. Ja sen hän tappoi ja syötti vieraakseen tulleelle ystävälleen."

Daavid raivostui. Hän sanoi Naatanille: "Sen miehen pitää kuolla!" (hepreaksi: "hän on ansainnut kuoleman.") Sitten Daavid lisäsi: "Sen miehen on myös korvattava karitsa nelinkertaisesti!" Hän raivosi tätä kammottavaa syntiä vastaan. Voi, miten hän sitä vihasikaan!

Mutta rakkaat ystävät, huomaatteko, miten tunnustamaton synti tuottaa Jumalan lapsessa epäoikeudenmukaisen, epäpyhän suuttumuksen muiden syntejä kohtaan? Jos sinulla on salattu synti, kuten Daavidilla oli, tunnet suuttumusta muiden syntejä kohtaan. Salattu synti siittää "uskonnollisen hengen" - siis tuomion hengen.

Vuosia sitten meidän seurakuntamme järjestämän parannuskokousten sarjan aikana erään papin vaimo tuli meidän luoksemme. Hän tunnusti: "Minun mieheni on tunnettu pyhitetyissä seurakunnissa väkevistä pyhittämistä käsittelevistä saarnoistaan. Hän jylisee naisten meikkejä, elokuvissakäytejä, sopimatonta pukeutumista vastaan. Mutta hän on suuri teeskentelijä. Hän on joutunut pornon koukkuun. Hän ei koskaan katso omia syntejään silmiin!" Tämä mies saarnaa lainvanhurskautta peittääkseen oman jumalattoman, salaisen syntinsä.

Jeesus sanoi: "Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: 'Annas, minä otan rikan silmästäsi', ja katso, malka on omassa silmässäsi? Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä." (Matt. 7:3-5.)

Paavali kirjoitti: "Niin sinäkö, joka toista opetat, et itseäsi opeta; joka julistat, ettei saa varastaa, itse varastat; joka sanot, ettei saa tehdä huorin, itse teet huorin; joka kauhistut epäjumalia, kuitenkin olet temppelin ryöstäjä?" (Room. 2:21,22.)

Uskon, että kaikilla hurskailla pyhillä on oltava aitoa vihaa syntiä kohtaan. Ja kaikkien totisten paimenien on saarnattava syntiä ja kompromisseja vastaan. Mutta puhtaan vihan syntiä kohtaan on tultava sydämestä, joka on koetellut, tutkinut ja tuominnut itsensä.

Daavid julisti syntiä ja myöntyväisyyttä vastaan: "Herra, enkö minä vihaisi niitä, jotka sinua vihaavat, enkö inhoaisi niitä, jotka sinua vastustavat? Kaikella vihalla minä heitä vihaan, he ovat minun omia vihollisiani." (Ps. 139:21,22.) Tämä rohkea lausunto tuli katuvalta, särjetyltä hengeltä, koska Daavid oli jo tutkinut oman sydämensä. Seuraavassa jakeessa hän sanoo: "Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso, jos minun tieni on vaivaan vievä..." (jakeet 23,24.)

Me olemme niin erilaisia kuin Jeesus, kun puramme vihamme muiden syntejä kohtaan. Haluamme langettaa heille tuomion, mutta Jumala haluaa armahtaa. Me haluamme kutsua tulen taivaasta hävittämään nämä lainrikkojat - mutta Jumala haluaa antaa anteeksi ja sovittaa kaikki synnit. En olisi koskaan voinut olla profeetta, joka saarnasi armoa kuningas Manasselle. Hän täytti Jerusalemin verellä lähettämällä tuhansia parkuvia pikkulapsia Moolokin kitaan. Jos Jumala olisi lähettänyt minut sen kammottavan miehen luo rohkaisemaan ja sovittamaan, minä olisin sen sijaan jylissyt hänelle!

Mutta Raamattu kertoo, että Manasse katui. Sittenkään en olisi uskonut hänen kyyneliinsä. Olisin vain kuullut niiden lasten itkun. Ja olisin vain ajatellut, mitä hän oli tehnyt turmellakseen koko yhteiskunnan. Mutta en olisi tiennyt kaikista hänen unettomista öistään. En olisi nähnyt kauhua hänen silmissään tai kuullut hänen ahdistuneita huutojaan. En olisi uskonut, että Jumala saattoi yhä rakastaa niin pahaa syntistä ja antaa hänelle anteeksi. Mutta niin Jumala teki. Ja Raamattu kertoo, että Hän armahti Manassen.

---

Profeetta Naatan osoittaa meille, miten Jumala
kohtelee langenneita, syntisiä pyhiä.

---

Naatan tiesi, että Daavid oli tehnyt syntiä. Hän tiesi, että Daavid oli sekaantunut murhaan, valheisiin, salailuun, petokseen. Mutta Naatan rakasti Daavidia. Hän ei ollut innokas paljastamaan kuningasta. Hän halusi pelastaa Daavidin! Naatan ei kuljeskellut ympäri Daavidin hovia kuiskailemassa hoviherroille ja palvelijoille: "Meidän täytyy rukoilla kuninkaan puolesta. Eräs nainen yrittää vietellä hänet, ja hän on naisen ansassa. Minun taakkani on hirveä Daavidin tähden!"

Älä anna hämätä itseäsi: Tällainen puhe on silkkaa, suoranaista juoruilua! Ja sen tekee vieläkin pahemmaksi pukeminen hurskaisiin sanakäänteisiin kuten "rukous", "huoli" ja "rakkaus". Jumala armahtakoon niitä, jotka levittävät tällaista puhetta. En haluaisi olla heidän kengissään!

Uskon, että Naatan rukoili kuukausia Daavidin puolesta. Hän todella vihasi Daavidin syntiä. Hän tiesi, ettei Herra sulje silmiään synniltä, ja että synnillä on seuraukset. Ja hän tiesi, että Daavid eli valheessa - että Daavid oli häpäissyt Herran nimen. Naatan tunsi myös Daavidin pelon. Daavid oli kieltäytynyt lähtemästä taisteluun ja piileskellyt sen sijaan palatsissaan. Hän oli menettänyt kaiken taistelutahtonsa. Hän pelkäsi, että vihollisen nuoli osuisi häneen - ja hänen olisi kohdattava Jumala tunnustamaton synti omallatunnollaan!

Tässä kohtaa haluan tehdä tärkeän huomautuksen: Jumala teki ensimmäisen siirron Daavidia kohti. Hän otti ensimmäisen askeleen kohti sovintoa. Kun me uskovat teemme syntiä Herraa vastaan, niin meillähän on taipumus kätkeytyä Häneltä. Tunnemme olevamme arvottomia, kuin emme pystyisi koskaan saavuttamaan Hänen pyhiä mittapuitaan. Siksi me kätkeydymme aivan samoin kuin Aadam ja Eeva, kun he olivat tehneet syntiä. Mutta Jumala etsi Aadamin ja Eevan käsiinsä. Hän kysyi heiltä lempeästi: "Miksi te minulta lymyätte?" Siis, "Miksi te yritätte tuhota meidän yhteytemme, meidän kumppanuutemme?"

Samoin Jumala lähetti Naatanin Daavidin luo. Hän kaipasi läheistä yhteyttä, joka Hänellä oli ollut tähän palvelijaansa. Mutta Daavid piileskeli Jumalaa syyllisyyden, pelon ja tuomion tähden. Niin Jumala odotti ja odotti - kunnes Hän lopulta sanoi: "Ellei hän tule minun luokseni, minä menen hänen luoksensa." Ja Hän lähetti Naatanin. Ja juuri siinä, että Jumala lähestyi Daavidia, me näemme Hänen asenteensa kaikkia langenneita pyhiä kohtaan.

Ennen saarnasin kokonaan eri tavalla siitä, miten Naatan paljasti Daavidin synnin. Minulla on saarna nauhalla - mutta kauhistelen, kun kuuntelen sitä nyt, sillä julistin siinä sanaa väärässä hengessä. Minun raivoani syntiä vastaan ei hillinnyt Jumalan armo!

Minä jylisin: "Siinä Daavid istuu ja luulee, että hänen syntinsä on jäänyt huomaamatta. Hän jatkaa toimiaan tavalliseen tapaan - viettää aikaansa varastamansa vaimon seurassa, kuin mikään ei olisi väärin. Mutta sitten tulee mahtava Jumalan mies, Naatan, täynnä pyhää innostusta! Hän marssii sisään ja kertoo Daavidille tarinan varastetusta karitsasta. Sen jälkeen hän katsoo Daavidia silmiin, osoittaa kuningasta luisella etusormellaan ja jyrisee: >Sinä olet se mies! Sinä olet rikkonut Jumalan lain ja tuottanut häpeää Hänen nimelleen. Kaikki on ohitse, Daavid - sinun syntisi on paljastunut. Häpeä! Kadu!'"

Etkö sinäkin olisi voinut paljastaa Daavidia juuri näin? "Jumalan kiitos - synnin on tultava ilmi. Meidän johtajiemme on oltava puhtaita, tahrattomia!" Mutta niin ei Daavidille käynyt - koska niin Jumala ei kohtele langenneita, rakkaita palvelijoitaan. Jumala oli jo pikemminkin ilmoittanut Naatanille, että Daavid saisi syntinsä anteeksi. Hän käski profeetan mennä Daavidin luo viemään sovituksen viestiä: "Kun kerrot Daavidille, mitä olen sinulle sanonut, hän luulee kuolevansa siihen paikkaan. Mutta sinun on ilmoitettava hänelle, että hänen syntinsä annetaan anteeksi - ettei hän kuole. Ilmoita hänelle myös, että minä vaellan hänen rinnallaan kaikessa, mikä hänen synnistään hänelle seuraa."

Uskon, että Naatan puhui Daavidille sovituksen hengessä - ystävällisesti ja kunnioittavasti - kun hän kertoi tarinan varastetusta karitsasta. Hän toivoi, että Daavid näkisi itse itsensä tarinan miehenä, kumartaisi päänsä ja myöntäisi: "Voi Naatan - sinä puhut minusta."

Mutta Daavid puhkesikin vihaiseen raivoon. Ja nyt näen Naatanin astuvan hitaasti ikkunan ääreen sydän murtuneena. Hän kääntyy surullisena ja sanoo murheesta värisevällä äänellä: "Daavid - sinä olet se mies. Sinä olet se, joka otit toisen miehen lemmikkikaritsan. Katso kaikkea, mitä Jumala on sinun hyväksesi tehnyt - kaikkea siunausta, jonka Hän on sinulle antanut. Herra oli valmis antamaan sinulle kaiken, mitä sydämesi halajaa. Mutta sinä olet surmannut viattoman miehen - ja olet ottanut hänen vaimonsa omaksesi. Sinä olet häpäissyt Herraa, Daavid. Ja Jumalan viholliset iloitsevat siitä, mitä sinä teit.

Olen pahoillani, että joudun kertomaan sinulle tämän - mutta miekka ei ole jättävä kotiasi. Vaimosi otetaan sinulta pois. Ja Jumala tekee kaiken sen Israelin nähden. Sinut tuomitaan julkisesti. Synnistäsi on seurauksia."

Jumalan oli rakkaudessaan saatava Daavid näkemään hänen syntinsä ehdoton hirveys. Sitten äkkiä kaikki Daavidin tukahdetut tunteet tulvahtivat esiin. Hän rukoili kaikkien noiden kymmenen pitkän kuukauden aikana patoutuneiden pelkojen, murheiden ja syyllisyyden paineessa: "Voi Naatan, minä olen tehnyt syntiä Jumalaa vastaan!" Profeetta ei huutanut - Daavid huusi. Hän tunsi vihan lankeavan päälleen - koska Jumala oli paljastnut kaiken!

Daavid ei ollut koskaan luullut pääsevänsä livahtamaan synnin seurauksista. Päinvastoin, hän oli ahdistunut, syyllisyyden painama mies. Kun luet psalmia 51, kuulet hänen rukoilevan ja purkavan Jumalalle kaikke ne pelot, jotka hän oli kantanut sydämessään. Hän oli ollut mukana todistamassa, mitä synti oli tehnyt Saulille - ja hän pelkäsi, että hänelle kävisi samoin!

"... Äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi." (Ps. 51:13.) Daavid pelkäsi, että Jumala oli hylännyt hänet - aivan kuten Jumala oli hylännyt Saulin!

"... Anna minulle uusi, vahva henki." (jae 12.) Daavid tiesi, että paha henki oli tullut Sauliin, eikä hän halunnut saman tapahtuvan hänelle.

"Anna minulle jälleen autuutesi ilo..." (jae 14.) Daavid oli kadottanut kaiken ilon ja rauhan.

"Älä heitä minua pois kasvojesi edestä..." (jae 13.) Hän oli piileskellyt, pelännyt tulla Herran läsnäoloon. Hän oli tuntenut itsensä täysin hylätyksi!

Daavid kohtasi kaikki pelkonsa. Ja nyt Naatan toi hänelle sanoman Jumalan sydämestä: "Niin on myös Herra antanut sinun syntisi anteeksi; sinä et kuole." (2.Sam. 12:13.) Oli sovituksen aika. Herra kaipasi Daavidin kumppanuutta ja halusi hänet takaisin!

Jumala näkee sen hirveän ahdistuksen, jonka synti tuottaa langenneille ihmisille. Hän murehtii sitä, että me pakenemme Häntä, kun olemme synnin ja syyllisyyden alaisia. Hän tietää kaiken meidän hylätyksi tulemisen, kadotukseen joutumisen pelostamme, pelosta, ettemme enää koskaan pääse oikealle tielle. Eikä hän tunne mielihyvää siitä, että Hän näkee meidän kiemurtelevan tuskasta syntimme vuoksi. Ei hän katsele vierestä ja sano: "Kärsikööt nyt vielä vähän. Kun kipu on todella kova, silloin minä kiiruhdan paikalle."

Ei! Herra on odottanut koko ajan, että palaat Hänen luokseen ja saat syntisi anteeksi. Ja niin pitkän ajan päästä Hän ei enää viivyttele; Hän tekee ensimmäisen siirron. Hän lähettää jonkun hakemaan sinua, ei moittimaan vaan sovittamaan sinut Jumalan kanssa. Herra imoittaa sinulle: "On totta, että loukkasit minua, häpäisit minut. Olit kärsimätön ja kiittämätön. Mutta minä haluan antaa sinulle anteeksi. Haluan sinut takaisin syliini!"

Naatan ilmoitti kuninkaalle: "Daavid, minulla on sinulle hyviä uutisia. Herra on antanut sinulle anteeksi." Daavidin on täytynyt ihmetellä: "Muta - miten minä voin seistä pyhän Jumalan kasvojen edessä?" Profeetta vastasi: "Et sinä kuole. Sinä elät."

"Sillä sinä, Herra, olet hyvä ja anteeksiantavainen, suuri armossa kaikille, jotka sinua avuksensa huutavat." (Ps. 86:5.) En väitä, että ymmärtäisin Jumalan armoa ja valtasuuruutta. Siihen eivät minun kykyni alkuunkaan yllä. Daavid sai anteeksi ja hänen suhteensa Jumalaan ennallistettiin - ja Batseba sai hänelle pojan, jolle Jumala antoi nimen Salomo: "...ja Herra rakasti häntä." (2.Sam. 12:24.) Kysyn sinulta: Miten tämä on mahdollista? Kuka voi käsittää sellaista armoa?

Seuraavaksi näemme, että Daavid sai takaisin kaiken menetetyn rohkeutensa. Hän sai taistelutahtonsa takaisin. Hän vastasi Jooabin kutsuun lähteä Rabban kaupunkia vastaan, ja Israel sai siellä suuren voiton. Kuningas Daavid palasi Jerusalemiin suuressa kunniassa. Jumala oli ottanut hänet taas täysin omakseen!

Älä erehdy: Daavid kärsi suuresti. Hän maksoi raskaan hinnan. Hän joutui nimittäin maksamaan ne neljä karitsaa, jotka hän oli itse asettanut itselleen korvausvelvollisuudeksi. Ne karitsat olivat Batseban vauva ja kolme muuta poikaa - Ammon, Absalom ja Adonia. He kaikki kuolivat.

Mutta vaikka Daavid kärsi nämä rangaistukset syntinsä seurauksina, Herra lohdutti häntä hänen surussaan. Kun hän oli täysin niittänyt sen, minkä oli kylvänyt, Jumalan Henki auttoi häntä kaiken läpi. Jokaisen koettelemuksen jälkeen hän sai lohdutuksen.

Kun kadut syntejäsi ja murrut Herrasi edessä, Hän valvoo sinua jokaisella tuskallisten seurausten askeleella. Hänen armonsa, armahtavaisuutnsa ja hyvyytensä auttavat sinua kestämään kaiken toivo sydämessä.

---

Vielä kaksi kysymystä sinulle:

---

1. Miten sinä vihaat syntiä? Millä äänensävyllä ilmaiset vihasi sitä kohtaan? Ja lieventääkö armo tätä vihaa?

2. Oletko yhtä päättäväinen itseäsi kuin muitakin kohtaan? "Sillä tuomio on laupeudeton sille, joka ei ole laupeutta tehnyt; laupeudelle tuomio koituu kerskaukseksi." (Jaak. 2:13.) Ellet ole osoittanut armahtavaisuutta muille, ei sitä sinullekaan osoiteta!

Tiedän, että Jeesus nimitti fariseuksia kyykäärmeiden sikiöiksi. Ja aivan, Johannes Kastaja osoitti Herodeksen synnin ja kutsui kuningasta ketuksi. Apostoli Paavali moitti julkisesti noitia ja nimitti ylpeitä synnintekijöitä nimeltä. Myönnän, että profeettojen täytyi huutaa ääneen eikä pysytellä hiljaa, ja osoittaa Jumalan kansalle heidän rikkomuksensa. Mutta nämä sanat puhuttiin ihmisille, joilla ei ollut katuvaa sydäntä - joilla oli farisealaiset asenteet ja kiivas ylpeys.

Toisaalta tämä sanoma on siitä, miten Jumala suhtautuu syntiin ja epäonnistumisiin niiden kohdalla, jotka murehtivat, murtuvat ja katuvat: "...ja lopun, jonka Herra antaa, te olette nähneet. Sillä Herra on laupias ja armahtavainen." (Jaak. 5.11.)

Jos olet langennut mutta sinulla on särjetty ja katuva henki - ei ole väliä sillä, miten pahasti olet rikkonut Jumalaa vstaan. Hän etsii sinut sovittaakseen syntisi, koska Hän näkee sinun murtuneen sydämesi. "Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää." (Ps. 51:17.) Siinä on ero!

Rakas Taivaallinen Isä, auta meitä kaikkia tunnistamaan, milloin langenneen veljen tai sisaren sydän on katuva. ja auta meitä antamaan anteeksi, kuten Sinäkin anteeksi annat - etsimään täyttä sovitusta ja ennallistamista kaikille Sinun pyhillesi.

---
Julkaisulupa World Challenge 'eltä, P.O. Box 260, Lindale, TX 75771, USA.

Times Square Kirkon Ilmoituksia | Tietoja Uusille Lukijoille